Tänään se tapahtui. Päänuppini leikkasi kiinni, kun yritin kotisohvalla miettiä viikon ruokalistaa. Olin jo moneen kertaan jäänyt kaupassa jumiin hyllyjen väliin, tuijotellut ja pyöritellyt käsissäni pakkauksia mitään tajuamatta, joten kai tämä oli odotettavissa.

Yhtäkkiä vain huomasin: Minusta ei ole tähän. Nimittäin valitsemaan terveellistä, monipuolista ruokaa, joka on ekologista, eettisesti kestävää ja edullista ja joka sopii lääkkeiden ärsyttämälle vatsalle ja herkälle suolistolle eli ns. fodmap-ruokavalioon.

Teki mieli haudata pää käsiin ja luovuttaa kokonaan.

Miksi minusta tuntuu, että olen jatkuvasti arvioitavana?

Minulle muistetaan kertoa, että jokainen arjen valintani joko pelastaa tai tuhoaa maapalloa, terveyttäni, kansantaloutta ja perheemme taloutta enkä enää tiedä, mitä ja millä perusteella valita. Ja sitten on asioita, joita en voi valita. Pissaan kiertoon ties minkä verran lääkkeitä ja diabetekseni hoitovälineistä tulee jatkuvasti muoviroskaa. Sitä paitsi olen yhteiskunnalle kallis ylläpitää, siis hengissä ja kohtalaisen terveenä.

Jos pitäisi etsiä sana vallitsevalle ilmapiirille sopivin olisi kai syyllisyys. Yksi vannoo voin, toinen kasvirasvojen nimeen enkä voi valita oikein, koska joku joka tapauksessa perustelee minut suohon kipakoin sanankääntein. Jos valitsen vatsaani hellivän hapanmaitotuotteen, saan stressiperäisen vatsakivun silkasta synnintunnosta, maito kun kuormittaa ympäristöä. Jonkun mielestä jokin elintarvike on terveellinen, toisen mielestä pelkästään lihottava.

Yksi ratkaisee ongelmia lääketieteen keinon, toisen mielestä lääketiede itsessään on ongelma. Potilaana minun täytyy kantaa elämälläni ja terveydelläni vastuu valinnastani, joka jonkun mielestä on aina väärä.

Joku moittii, etten kuluta riittävästi Suomen nostamiseksi, joku toinen kauhistelee, miten ison hiilijalanjäljen ja/tai loven lompakkoon kulutustottumukseni tekevät.

Yksi pitää teologiaani ahdasmielisenä, toinen liian liberaalina. Musiikkimakuni, katsomani elokuvat tai lukemani kirjat ovat ajattelijasta riippuen joko moukkamaisia tai hienoja, turhia tai kiinnostavia.

Olen aina jollekulle liian paljon jotain tai liian vähän jotain. Huomaan vertaavani itseäni otsikoissa ja sosiaalisessa mediassa napakkaan tahtiin viuhuviin kannanottoihin, kärkeviin mielipiteisiin, ohjeisiin, vaatimuksiin. Haluan olla hyvä ihminen, vakavasti otettava keskustelija, nopea, terävä, viisas ja tehokas.

Mutta en ole. Olen tavallinen ihminen, joka tekee sekä hyviä että huonoja valintoja, sanoo sekä hyviä että huonoja asioita, on asiantuntija omalla alallaan, mutta ei tajua toisesta alasta yhtään mitään. En kykene hahmottamaan kerralla koko maailmaa ja joka näkökulmaa. Enkä varsinkaan kykene olemaan yhtä aikaa jokaista mieltä ja joka paikassa, niin että jokainen ihminen pysyisi tyytyväisenä, kaikki päätökseni olisivat puhtaasti oikeita ja maailma pelastuisi.

Jossain vaiheessa kai tajuan, ettei kukaan meistä ole muuta ja jaksan olla itsellenikin armollinen, elää tavallista elämääni ja riittää siinä.

ikävöin kotiin

Kotipiha kulkee mukana, toteaa Anna-Maija Raittila. Minä mietin, mikä minulle on kotia ja mitä mukanani kannan. Onko ihmisellä jokin sielunmaisema, jota hän alitajuisesti etsii koko elämänsä, jota muistuttavan äärelle asettuu tai jonka muistoissa lepää?

Mietin, missä itse asetun. Missä löydän rauhan?

Elämänmuutos kuljettaa perheemme uudelle paikkakunnalle. Muutto ei ole pelkästään tavaroiden pakkaamista ja purkamista vaan myös muistojen ja mielikuvien säilyttämistä ja kuljettamista. Valintoja, tyhjän päälle astumista. Uusi on kiinnostavaa ja pelottavaa, vanha kaikessa jumittuneisuudessaankin tuttuna turvallista.

En tiedä, mitä on tulossa, mutta vanhasta otan mukaani pihapiirin vehreyden, ihmisten hymyt ja askeleet saunapolulla. Sen, miltä naapurin koiran turkki tuntuu ja miltä pesutuvassa tuoksuu. Uusi antaa taas jotain, jota lisään samaan koriin, evääksi matkalleni.

Joskus on hyvä liikkua haikeudesta huolimatta. Kun huomaa käpertyneensä oloonsa niin, että on lakannut hengittämästä, on parasta rohkaista mielensä ja ottaa ensimmäinen askel kohti uusia tuulia. Kotipiha kulkee kyllä mukana, tavalla tai toisella.

Yksi kriisi ei sulje pois toista. Ei sairauden, vaikean ihmissuhteen tai uupumuksen kokeminen takaa, että ihminen tästä selvittyään eläisi “onnellisena elämänsä loppuun asti”. Satujen ja tarinoiden onni kun tuppaa jäämään vihdoin saavutettuun suudelmaan tai sankarin voittoisaan kotiinpaluuseen. Ajanlasku päättyy siihen. The end.

Elämä kuitenkin jatkuu ylämäkineen ja alamäkineen. Se ei aina ole hellää, mutta jatkuvasti totta. Naurulla ja itkulla on molemmilla aikansa eikä kumpaakaan pidä väheksyä. Vaarallisinta on pelko. Se, että alkaa henki salpautuen odottaa, mikä kauhu tulee vastaan seuraavan mutkan takaa. Lakkaa luottamasta Tiehen askeltensa alla.

Myrskyisenä päivänä on helppo huomata villisti riehuva puuska puiden latvoissa. Ettei aurinko paista ja että palelee. Entä huomaanko eteenpäin työntävän tuulen voiman? Villasukat jaloissani ja takin ylläni, sen, että minulla itse asiassa on kaikki tarpeellinen kulkeakseni tässäkin myräkässä. Suostunko matkaan?

Mikä on onnea? Haluanko edes pastellisävyissä aaltoilevaa “happily ever after”-todellisuutta vai sittenkin sen mullantuoksuisen, vakaan rauhan, joka uskaltaa yhä syvemmälle elämän väkevään seikkailuun?

Eniten kesältä haluaa valoa ja lämpöä, auringon hellää kosketusta. Usein tulee huokaistua: Ei, taas sataa!

Joskus kuitenkin pysähtyy ja katsoo, kuuntelee: Pehmeänä humiseva sade kutsuu esiin vehreyden, keikkuu pikkupisaroina parvekkeenkaiteessa.

Aina ei voi odottaa jotain muuta. Jos jää kiinni haavekuviin, voi menettää kaiken sen, mikä juuri nyt on kaunista.

Ihminen on sillä tavalla kumma olento, että se pysyy paikallaan ellei ole syytä liikkua. Jos nyt jokin vähän hiertää, veivataan hetki ja etsitään parempaa asentoa tai yksinkertaisesti vain totutaan siihen, että tuntuu vähän kurjalta koko ajan.

Sammakon keittämistä käytetään esimerkkinä, kun puhutaan turtumisesta arvojen muutokseen: Jos sammakon laittaa suoraan kuumaan veteen, ei se sinne jää, mutta jos sen laittaa haaleaan veteen, jota sitten pikkuhiljaa kuumennetaan, se mukautuu lämpenemiseen ja hautuu hengiltä. Sama esimerkki pätee minusta muuallakin kuin arvojen alalla. Sitä turtuu, lamaantuu ja mukautuu monenlaiseen hiertämiseen kunnes kuvittelee, että elämän kuuluukin olla harmaa taakka.

Mutta entä jos ei? Jos ei kuulukaan jatkuvasti joustaa tässä ja mukautua tuossa. Luulen, että moni kristitty on kyllästetty ajatuksella loputtomasta ymmärtämisestä ja kumaraan asti nöyrtymisestä. Mikään ihmisyhteisöhän ei ole täydellinen, mikään tehtävä ei ole vain kivaa eikä maan päällä muutenkaan ole onnelaa. ”Kärsi, kärsi kirkkaamman kruunun saat” ja ”kerran kirkkaudessa…” Mutta mitäpä jos ymmärtämisellä ja nöyrtymisellä ei ole mitään tekemistä vallitseviin oloihin juuttumisen tai varsinkaan kirkkauden kanssa? Jos onkin mahdollista ja jopa toivottavaa jo ”tässä ajassa” liikkua siitä, missä on sietämätöntä olla?

Ei ole viisasta säntäillä impulsiivisesti sinne tänne. Sekin on totta, että joka elämäntilanteessa on hyvät ja huonot puolensa eikä maan päälle taivasta rakenneta. Kuitenkin on typerää tyytyä harmaaseen ja kuvitella, että ei olisi lupa nauttia koko Jumalan luomasta väriskaalasta. Ihmisen elossa on eri vaiheita. Tilanteet, paikat ja tehtävät muuttuvat, myös kutsumus muovautuu Kutsujan viisauden mukaan. Liike kuuluu elämään.

Joskus hiertävän asian kohdalla on hyvä kysyä: Onko tämän enää mahdollista kasvattaa minua tai onko minun enää mahdollista vaikuttaa tähän? Seuraako tästä ylipäänsä enemmän hyvää vai pahaa? Vastauksen mukaan voi sitten miettiä, olisiko kyse siitä, että se kivi pitää ottaa pois kengästä ja jatkaa matkaa.

Elä rohkeasti! toivotimme mieheni kanssa kummitytöllemme, joka juuri pääsi ylioppilaaksi.

Mitä on elää rohkeasti? Jos klikkiotsikoita on uskominen, rohkeus kasvaa vaatteiden vähenemisen myötä. ”Katso rohkeat kuvat” hehkuttavat ties mitkä julkaisut, kun tarkoittavat, että oikean tai keksityn julkkisnaisen tissiä ja reittä vilkkuu. Tai kun ovat ostaneet jonkun rajoja kunnioittamattoman paparazzin epätarkkoja räiskäisyjä melko tunnetun henkilön pelehtimisestä oman tai toisen puolison kanssa.

Rohkeuden tärkeyttä korosti myös Tom of Finland -elokuvan yhteydessä Helsingin Kaisaniemen metroportaiden juuressa pyörinyt mainostaulu, jossa nahkalakkiin, korkkareihin ja ”jumppapuku”-sukkahousuyhdistelmään pukeutunut nainen kyykki huulet anovasti avoinna. Kasvojaan rohkeudelle antoivat monet ihmiset nahkahousuissa, rintavakoa esittelevissä nahkatakeissa ja muissa asusteissa, jotka ilmiselvästi rohkeutta, vapautta ja ennen muuta rakkautta symboloivat.

Jotenkin uskallan arasti toivoa, että kummityttömme ja muut parikymppiset nuoret unelmoivat rohkeasti, eivätkä suostu luovuttamaan rohkeuttaan roolittajille. Että lakki, jonka he päähänsä painavat – olkoon se sitten ylioppilaslakki tai ammattilakki – ei ole toisten fantasioiden toteuttamista vaan oman tien kulkemista. Että heillä on rakkaudessa samanlainen vapaus kuin kerrostalon lenkkisaunassa: Tulla näkyviksi kaikista kuorista riisuutuneina, peittelemättä arpiaan ja poimujaan ja antaa toisille sama tila.

Että heillä on vapaus olla vapaita ja rohkeus olla rohkeita niin todesti, ettei sitä ole tarpeen todistella omaksumalla asetettujen roolien rikkomiseksi toisenlaisia, mutta yhtä ahtaita rooleja.

Elä rohkeasti! toivotamme edelleen. Sille kummitytölle, kaikille muille nuorille ja myös meille keski-ikään tai sen ylikin ehtineille. Älä anna minkään rajoittaa elämän kauneutta; Älä alistu toisten ihmisten tai oman itsekkyytesi määräysvaltaan, ettet päädy ajelehtimaan kenenkään muuttuvien mielitekojen mukaan. Kulje vapauteen vastuullisin askelin; Älä sekoita vapautta ja mielivaltaa. Ole rohkea, älä peloton, sillä vasta kun kokeilet mukavuusvyöhykkeesi rajoja, alat ymmärtää omien siipiesi kantavuutta ja Tuulta, jonka varaan on hyvä heittäytyä.

Katsoin tänään presidentti Mauno Koiviston hautajaisia. Kunniamerkit arkun edessä pysäyttivät: Rajan yli ei voi viedä mitään, ei ansioitaan eikä asemaansa. Tämänkin merkittävän miehen ainut mahdollisuus oli armo. Sen sijaan jälkeensä hän jätti paljon: Sen kaiken, millä ne merkit oli ansaittu. Ja syvän ymmärryksen siitä, että velvollisuuksien toteuttaminen on tärkeää, mutta ei kaikki. Lopulta jäljelle jäävät vain Jumalan kädet.

Taloyhtiömme pihassa alakuloinen lippu roikkui puolitangossa, mutta sen vieressä kukki elämää ja kevään ihmetystä kirsikkapuu. Valkoiset, hauraat kukat tuntuivat sanovan: Kaikki kestää vain hetken, mutta sen ajan voi koko itsellään tuoksua kauneutta, elämäniloa, rauhaa. Tehdä jokaisesta päivästä ihmeen ja jokaisesta kohtaamastaan ihmisestä ihmeen arvoisen. Kun on aika irrottaa ote, kadota tuuleen, jälkeen jää jokainen kosketettu sydän, jokainen täytetty velvollisuus, jokainen hymy.

Sillä on väliä, millä päiväni täytän. Voin täyttää minulle annetun tilan turhalla, rumalla ja vaativalla tai ripotella ympärilleni armon sanoja, valoa. Ja sillä on väliä, mihin nojaan, sillä viimeistään kuoleman edessä paljastuu, mikä jää rajan tälle puolen ja mihin voin luottaa vielä kulkisessani väistämättömän yli.

Usein rukoilen tietä, suuntaa, johdatusta. Aukeavia tai sulkeutuvia ovia.

Kuinka paljon enemmän tarvitsisinkaan rohkeutta kulkea tienviittojen mukaan!

Ei, suurin ongelmani ei ole se, että minulle ei näytetä tietä, vaan se, että en kulje sinne, minne tie vie. Että sinnikkäästi juoksen päin selvästi suljettuja ovia tai epäröin avautuvan suunnan edessä.

Järki vastaan sydän, selittelen. Sydän on se epävakaa tunteilija, järki kunnollinen ja tunnollinen. On seurattava järkeä, ei sydäntä. Mutta onko loppujen lopuksi kyse tästä? Eikö kuitenkin sydän saa usein väärin perustein syyllisen roolin, kun taas järki-paran selän taa piilotan omat mielihaluni? Järkeen vetoan, kun itse asiassa haluan olla kunnollinen, arvostettu ja uskottava muiden silmissä.

On hyvä kysyä, kumpi on järkevää: Uskoa Kaikkivaltiaaseen, rakastavaan Jumalaan ja väittää tietä, jolle Hän kutsuu järjettömäksi vai uskoa Kaikkivaltiaaseen, rakastavaan Jumalaan ja luottaa Häneen?

Lopulta kyse ei ehkä olekaan sydämen ja järjen vastakkainasettelusta, vaan pelosta ja miellyttämisen halusta. Siitä, että tahdon täyttää kaikkien odotukset oikeasta elämästä. Hoen mantran lailla “näytä tietä-näytä tietä-näytä tietä”, jotta olisin mieleen Jumalalle ja uskoville ystävilleni. Selaan päättömätkin työpaikkailmoitukset, keksin ja selittelen ja räpiköin virastojen ja kaikkien tahojen mieliksi, että todistaisin olevani kunnon kansalainen. Vakuutan itsellenikin päivittäin, että tämä resepti on hyvä. Että kyllä se työelämä vielä aukeaa, kunhan riittävästi ponnistan.

Vasta kun sählään itseni väsyksiin huomaan, että huitominen ei olekaan vienyt eteenpäin. Että sydän ja järki ovat jo kauan sitten kääntyneet samaan suuntaan, rauhaan ja avaraan maisemaan.

Että tie todellakin on jalkojen alla, enää tarvitsee lähteä kulkemaan sitä.

“Osoita minulle tie
ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan.
Uskallettua on viipyä
ja vaarallista on jatkaa matkaa.
Täytä siis minun ikävöimiseni.
Tulen luoksesi niin kuin sairas tulee lääkärin luo.
Anna, Herra, minun sydämelleni rauha.”

Pyhän Birgitan rukous

Tänään kirjastoreissulla näin metroaseman näyttötaululla tarran: koekäytössä – i testbruk. Minusta tuntui, että samanlainen tarra oli levitetty koko olemukseni yli. En ollut varsinainen ihminen, en oikeassa tehtävässä, vaan jatkuvasti testattavana. Ja mikä pahinta, testi toisensa jälkeen näytti osoittavan, ettei minusta ollutkaan oikeaksi ihmiseksi. Olin liiaksi yhtä ja liian vähän toista. Sitä paitsi toimivia yksilöitä oli jonoksi asti. Mihin yhtään kukaan tarvitsi tällaista elämän harjoittelijaa?

Edellispäivänä olin listannut itseäni: Olen teologi, luova, ajatteleva ja herkkä esteetikko. Parhaimmillani olen sanojen parissa, kirjoitettujen ja puhuttujen. Pidän syvyydestä ja laajoista kokonaisuuksista, asioiden linkittämisestä toisiinsa. Inhoan pintaraapaisuja ja kiirettä, hosumista sinne tänne. Kiinnostun ihmisistä ja heidän tarinoistaan, mutta parhaiten viihdyn yksin. En osaa kuvitella elämää ja itseäni ilman Pyhää ja Kaunista, ilman Jumalaa.

Listojen jälkeen ilmaan jäi kysymys: Mitä käyttöä on ihmisellä, joka on syntynyt taiteilijaksi ja rukoilijaksi? Tämä on kunnon kansalaisten maailma. Niiden, joilla on käytännön osaamista ja tehoa, kykyä tehdä nopeita ratkaisuja järkiperustein ja kasvattaa kansantaloutta. Minä olin väärä.

Olin ollut sitä aina, monin tavoin. Olin herkkä tyttö, joka leikki taisteluleikkejä poikien kanssa. Olin mieleltäni keijukainen, mutta kehostani kasvoi rintava ja lanteikas. Asuin yhteisöllisellä alueella, mutta tarvitsin paljon tilaa ja rauhaa. Pelkäsin sosiaalisia tilanteita, mutta pidin ihmisistä. Olin looginen ja älyllinen, mutta mieltynyt kristilliseen mystiikkaan. Koulumenestyksen perusteella minun odotettiin pärjäävän hyvin työelämässä, mutta etsin edelleen paikkaani yli 40-vuotiaana. Surkeaksi huipuksi olin ollut töissä ev.lut. kirkossa, mutta en edes voinut juoda kahvia.

Jokin minussa hankasi aina vastaan, meni pieleen, kasvoi kieroon. Ei sopinut muotteihin.

Vai menikö pieleen sittenkin se, että yritin niin kovasti sopia muotteihin? Mitä jos minua ei ollutkaan testannut elämä tai Jumala, vaan minä itse?

On totta, että vallitseva ilmapiiri vaikuttaa ihanteisiin ja odotuksiin, ja että ihmisille asetetaan myös ehtoja ja vaatimuksia. Ei ole helppoa löytää työtä, ja vielä vaikeampaa on työllistää itsensä luovalla alalla. Haasteita ja hankalia asioita tulee vastaan paljon, jos ei mahdu lokeroihin – jo työnhaun käsite on akateemisessa ja luovassa maailmassa erilainen kuin virastojen ja työttömyysturvan maailmassa. Vaikeat asiat ovat vaikeita.

On kuitenkin olemassa myös mahdottomia asioita. Yksi niistä on se, että pitää lähtökohtaisesti kaikkea elämää arvokkaana, mutta samaan aikaan kieltää oman arvonsa. Sitä paitsi kuka sanoo, että naisen kaaret katkaisevat keijukaisen lennon? Tai että pitkä tie omalle paikalleen työelämässä jotenkin mitätöi sen, mitä koulutus on antanut?

Mitä jos yksinkertaisesti repisin itsestäni irti sen koekäyttötarran. Toteaisin, että testi läpäisty! Kukaan ei ole minä niin hyvin kuin minä, elämäntilanteesta riippumatta. Antaisin palttua väitteille, etteivät herkkyys ja voima sovi samaan pakettiin tai että äly ja Jumala väistelevät toisiaan.

Mitä jos en yrittäisikään kumarassa kurkkien etsiä ovea, joka aukeaa tietyn, ahtaan lokeron takaseinästä, vaan kävisin ryhdikkäänä kohti sitä, mitä taivaanrannassa näkyy?