Uudella paikkakunnalla, uudessa elämäntilanteessa ikävä tulee tutuksi tunteeksi: Kukkamaani heräilee kevääseen kotitalon seinustalla enkä saa tunkea käsiäni sulavaan, elämäntäyteiseen multaan. Tai ihmetellä naapureiden kanssa esiin putkahtavia krookuksia, skilloja, jouluruusun aukeavia nuppuja! Kaupunki kaivautuu esiin talven jälkeen, mutta en voi kipaista ystävieni seurassa kevään ensimmäiselle jäätelölle tuomiokirkon rappusille. Miehellä on oma, varsin tiivis elämänpiirinsä opinahjossaan enkä minä kuulu siihen – oma teologiverkostoni (siis opiskeluaikaisten ystävien joukko) ja heidän myötään monet innostavat keskustelut sekä syvä yhteys jäivät Helsinkiin.

Viihdyn itsekseni ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Nyt olen kuitenkin – ehkä ensi kertaa elämässäni – tuntenut riipivää yksinäisyyttä. Samalla myös tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne on alkanut valua minuun. Tiskialtaan ja pyykkikoneen ääreen painottuva elämä ei kanna, kissanpaskojakin on tullut siivottua ihan riittävästi. Ehkä tässä yksinäisyydessä korostuu se, että olen liian monta vuotta palanut liian pienellä liekillä. Osaamiseni ja lahjojeni jääminen ”varaston hyllylle” on syönyt sekä itsetuntoani että jumalasuhdettani. On useammin kuin kerran tullut kysyttyä: Olenko minä joku maanantaikappale, jolle ei ole mitään käyttöä?

Tuntuu siltä, että moni yritys päästä eteenpäin päättyy tavalla tai toisella seinään. Se on tietysti turhauttavaa. Toisaalta mikään ei pidä niin tiiviisti kiinni rukouksessa kuin sulkeutuvat ovet. Samalla kasvaa oma sisäinen ryhti: Minun arvoni ei riipu siitä, kuinka monta tietä menee tukkoon. Sitä ikään kuin asettuu kasvokkain Jumalansa kanssa ja näkee kuvansa täydellisen rakkauden peilistä. Toteaa tyynesti, että tämä minä olen ja ai että olenkin hyvä. Omat pettymykset ja toisten odotukset lakkaavat pitämästä niin kovaa meteliä.

Tulee ymmärtäneeksi myös sen, että saa tutustua tai olla tutustumatta uusiin ihmisiin oman persoonansa mukaan. Saa jakaa itsestään vain heille, joille haluaa ja vain sen verran kuin haluaa. Pari rukousystävää lähellä ja pari puhelimen päässä voi olla jossain elämänvaiheessa myös ihan riittävä seurakunta.

Ja kyllä, sieltä liikkumattomuudesta ja pimeästä alkaa pikkuhiljaa kasvaa jotain. Tällä kertaa se oli rytmi, joka sai lopulta sanat.

Minussa soi kevät

Kuva ei ole tältä keväältä, mutta joka tapauksessa kukkamaastani.

Minun luurini on pieni palikka, jossa on muitakin toimintoja kuin puhelin, tekstiviestit ja kello, mutta käytän vain näitä. Maksoin siitä uutena kolmisenkymppiä pari vuotta sitten. Siinä ei ole kosketusnäyttöä eikä isoa ruutua. Kuoret olen tuunannut liimaamalla takakanteen muutaman museon pääsylipputarran.

Olen valinnut elää ilman älypuhelinta. En tarvitse jatkuvasti nettiä enkä halua päivittää sosiaaliseen mediaan missä liikun. Rehellisesti sanottuna en myöskään tahdo koko ajan tietää, missä tuttavapiirini sijaitsee ja mitä tekemässä. Katson mielelläni kivoja kuvia ihmisten elämästä, mutta en silloin, kun ympärilläni on muuta katsottavaa ja koettavaa. Joskus olisi mukavaa itse napata hauska tilannekuva ja puhelimessahan kamera kulkisi näppärästi mukana, mutta ainuttakaan menetettyä kuvaustilannetta en ole jälkeenpäin jäänyt harmittelemaan. Useimpia en edes muista.

En vastusta teknologiaa. Vastustan ajatusta, että ihminen ei saa itse määritellä elämäänsä ja tarpeitaan, vaan laitteet ja trendit (sekä ne hyvin vainuavat bisnesmiehet) saavat tehdä valinnat. Mielestäni olen tehnyt vain laitevalinnan, joka vastaa omia tarpeitani. Olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että samalla olen tullut valinneeksi elämäntavan, kenties jopa kokonaisen todellisuuden.

Käytännön asioissa älyttömän puhelimen käyttö tahi puhelimen käyttö älyttömänä (mikä lienee lähempänä omaa tilannettani, sillä onhan noissa perusluureissakin vaikka mitä, jos jaksaa miniruudulta tihrustaa) tarkoittaa mm. seuraavia juttuja:

En ole WhatsApp-ryhmissä (eli putoan helposti kärryiltä vaikkapa veljeni perheen kuulumisista) enkä käytä muitakaan appeja, en käteviä enkä turhia. Silmälaseja valitessani katson vain peiliin, en kameraan. Muistiinpanot kirjoitan käsin, en naputtele ruudulle tai ota kuvaa. Sähköposteihin ja messengeriin pääsen vain silloin, kun olen läppärilläni eli liikkuessani minut saa kiinni “vain” joko soittamalla tai tekstiviestillä. Ainut emoji, jonka luurini tunnistaa on hymynaama eli kaikki kavereiltani tulevat tekstarit ovat täynnä tyhjiä ruutukuvioita, joille näppärästi kuvittelen jonkinlaisen kivan sisällön (olen siinä aika hyvä).

Eniten käyttämieni bussilinjojen paperiset aikataulut kulkevat mukanani paperisen kalenterin välissä. Bussissa istuessani näen vaihtuvat maisemat, en kissavideoita, kavereiden kuulumisia tai uutisia eikä kukaan tiedä missä olen. Etsiessäni uusia kohteita kaupungissa, selaan etukäteen koneeltani karttaa ja painan mieleeni maamerkit. Liikkeelle lähdettyäni katselen ympärilleni ja yhdistelen päähäni painettua reittiä siihen, mitä näen – joskus mukanani on paperinen kartta. Onnibussissa näytän post it -lappua, johon olen raapustanut sähköpostiini tulleen numerosarjan. Jos päivitän facebookkiin reissujani, se ei koskaan tapahdu reaaliajassa, vaan vasta kotiin palattuani.

Joku saattaa sanoa, että olen ajastani jäljessä. Mielestäni asia on päinvastoin: Olen erittäin läsnä ajassa. Jos minulla olisi mahdollisuus käyttää jatkuvasti nettiä, en enää hallitsisi ajankäyttöäni, vaan roikkuisin surffailemassa ja somessa tauotta. Menettäisin hetken – tai useita tunteja vuorokaudessa. (Aikanaan mieheni kyllästyi siihen, että jäi aina jumiin telkkarin ääreen, vaikka ei varsinaisesti halunnut katsoa sitä. Niinpä hän kärräsi laitteen autotallin perälle ja sinne se sai jäädä. Minä olen tavallaan tehnyt saman jättämällä älyluurin hankkimatta.)

Eikö somessa vietetty aika sitten ole aikaa ihmisten parissa? Minulle se ei ole sitä. Some-maailman hektisyys ei sovi rytmiini, se repii ajatukseni hajalle ja kadotan niin ihmissuhteet kuin omat kokemuksenikin päivitysten maailmaan. Jo nyt, kun käytän sosiaalisista medioista vain facebookkia (tämä blogi ei ole kovin sosiaalinen) vain läppäriltä  huomaan liian usein miettiväni elämää sen kautta, miten saan asiat muotoiltua näppäriksi päivityksiksi ja hätäileväni, pystynkö nopeasti ja taitavasti osallistumaan keskusteluihin. Samaan aikaan ahdistun siitä, miten nopeasti ja siksi usein aika vähillä taustatiedoilla some-keskustelut etenevät enkä halua olla osa tällaista keskustelukulttuuria.

Kirjoitustyöni kannalta on tärkeää, että pysyn herkkänä sekä ulkoiselle että sisäiselle maailmalle, joten rajaamalla netin käyttöäni suojaan myös työkykyäni. Lisäksi välttämällä some-kieltä vaalin kielellistä ilmaisuani. Oman hyvinvointini vuoksi tarvitsen paljon virikkeetöntä aikaa ja tilaa, toisin sanoen en kestä jatkuvaa viestien, päivitysten ja kilahdusten tulvaa. Ymmärrän näin rajaavaani myös työmahdollisuuksiani viestinnän parissa, mutta kaikkea ei voi saada. Uskoakseni on viisainta valita hyvinvointi ja työkyky aina, kun se on mahdollista.

Joskus joudun selittelemään puhelinvalintaani. Se on minusta kummallista, jopa huolestuttavaa (Voiko joku laitehankinta, vieläpä melko hintava sellainen, olla The Normaali?). Kuten sanottu, tarvitsin seuraavat toiminnot: Puhelin, tekstiviestit, kello (myös herätyskello). Ostin laitteen, joka vastasi tarpeitani. Joku muu tekee toisenlaisen valinnan omista lähtökohdistaan.

 

 

 

 

Perjantaisin käyn uimahallissa vesijuoksemassa. Vesi on kuin virtaavaa valoa. Se kannattelee kepeää minua. Altaasta noustuani saunon, viivyn suihkussa ja rasvaan kiitellen kehoni: Hyvät reidet, monia pistoksia jaksaneet. Ihana mustelmainen maha. Kauniit olkapäät, hieno ryhti. Mainio minä!

Näihin sanavalintoihin päädyin, kun katsoin erilaisia naisia uimahallissa. Yhtään rumaa ja vastenmielistä en nähnyt muualta kuin peilistä. Miksi olin sille yhdelle, itseäni lähimmälle, niin kovin armoton?

Monta vuotta olen moittinut kehoani: Kironnut vatsamakkarat, eriparitissit, muhkuraiset pistospaikat. Nyrpistellyt nenääni “väärille” mittasuhteille: Milloin hartiat ovat olleet liian leveät, milloin jalat liian lyhyet. Olen pitänyt sairauksien koettelemaa kroppaani vähän vaivaisena, jotenkin huonompana. Yrittänyt omaksua terveyttä, että kelpaisin niille, jotka jaksavat muistuttaa, että sairauksien kanssa voi elää ihan normaalia elämää. Ja niille, jotka väittävät sairauksien syyksi negatiivista ajattelua tai heikkoa uskoa. Ai että olen pinnistellyt pitääkseni ajatuksissani kiinni terveydestä.

Viime perjantaina huomasin, että vaikka en ollut saanut fyysistä terveyttä ajattelemalla ja puhumalla sitä, hellät sanat itselleni olivat tuottaneet tulosta: En liiku laihtuakseni vaan siksi, että pidän siitä. Itse asiassa en edes halua laihtua, ohhoh! Oikeasti minulla ei ole ylimääräisiä vatsamakkaroita, vaan ihan tavallinen naisen pehmeys. Eikä hartioissani ole mitään vikaa ja jalkani ovat varsin sopivat vesijuoksuun. Tuli vähän sipaistua varpaankynsiin lakkaakin…

Kyllä, minulla on edelleen monta sairautta, jotka vaativat huomiota, mutta minä olen silti ihan yhtä hyvä kuin perusterve ihminen. Ei ole tarpeen yrittää elää ns. normaalia elämää, jos sillä tarkoitetaan elämää ilman sairauksia. Voin elää minun normaaliani, hyväksyä itseni ja elämäni ja käyttää energiani johonkin muuhun kuin yritykseen näytellä tervettä. Sairaus tai terveys eivät määritä ihmisarvoani, uskoni määrää ja laatua tai elämänasennettani eivätkä varsinkaan identiteettiäni.

Niin että hah, pitäkää mittarinne, joihin en mahdu! Kenenkään ei tarvitse väittää, että saan terveyden puhumalla terveyttä ja samaan aikaan katsoa oikeudekseen puhua minuun siinä sivussa riittämättömyyttä, kelpaamattomuutta, alamittaisuutta Jumalan edessä. Positiivisuus ei tarkoita tosiasioiden kieltämistä, vaan hyvän näkökulmaa kaiken keskellä. Niin kuin Juliana Norwichlainen tiesi jo 1300-luvulla: “Kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.”

Minä olen minä, minä olen ihana!

Elämä on välillä kuin seisoisi harmaaseen takkiin pukeutuneena harmaan taivaan alla ympärillään harmaa betonilähiö. Siinä tönöttäisi ja antaisi viiman viilentää silmäpussejaan. Sisukkaasti seisoisi ja vasta kolmannen ohiajaneen bussin jälkeen tulisi ajatelleeksi, että eivät ne tosiaan pysähdy. Eivät ota kyytiin, eivät.

Sellaista on elämä välillä. Siinä on sitten päätettävä, jääkö tönöttämään pysäkille ja toivomaan parasta vai alkaako tarpoa omin jaloin eteenpäin. Jos jää, lakkaa jossain vaiheessa toivomasta parasta ja alkaa vain toivoa. Lopulta ei enää edes toivo. Tönöttää vain edelleen ja tyytyy. Koska sellaista elämä on. Tiesihän sen jo kouluajan muistokirja: Kun ei usko mitään, ei toivo mitään eikä rakasta ketään, niin ei pety. Bussi ei ota kyytiin, mutta eipä sitä enää odotakaan elämältä muuta kuin tönöttämistä lumisella pysäkillä harmaassa betonilähiössä.

Jos lähtee, viima viiltää vedet silmiin. Siinä sitten niiskauttaa nenäänsä, kipristää veren kiertämään kylmissä varpaissaan ja painaa eteenpäin. Reppu on raskas, vesi tirisee poskille ja sydäntä palelee, mutta maisema alkaa vaihtua. Edelleen se on harmaa, mutta eri. Pikkuhiljaa kulkee kohti uutta, koska maailma ei lopu betonilähiön bussipysäkille.

Sellaistakin on elämä joskus, että ei ole alkuunkaan bussipysäkillä. On radan varressa ja kiskot vievät suoraan horisonttiin ilman ainuttakaan mutkaa, ilman mahdollisuuksia valita. Tai sitten seisoo tyhjällä asemalla kerta toisensa jälkeen, kun ”juna mänj justiisa”.

Itse ei ehkä ole voinut päättää, mille pysäkille on päätynyt. Yhdelle käy niin, että osuu vilkkaan tien tai rataosuuden varteen. Valinnanvaraa riittää, kun kulkineita on melkein riesaksi asti. Siinä sitten valitsee, minkä kyytiin hyppää, jos vain on osaamista ja rohkeutta. Toisilla on, toisilla ei. Jollekulle sattuu niin, ettei omalla pysäkillä pysähdy ainutkaan peli. Ei, vaikka kuinka huitoisi ja yrittäisi kyytiin. Ei ole kaikilla samoja lähtökohtia, ei.

Elämä ei ole reilu. Siinä missä yksi posottaa lämpimässä kyydissä lähimmältä pysäkiltä aina selkeään määränpäähän asti, toinen joutuu ensin ravistamaan odotuksen lumet harteiltaan, keräämään itsensä ja etsimään taakkaansa kantaen sopivaa linjaa ja oikeaa pysäkkiä. Mistä ja millä pääsisi edes suunnilleen sinne, minne ainakin luulee olevansa menossa? Onko kuitenkin tarvottava hangessa palellen koko matka?

Ja mikä sitten on kenellekin se ”perillä”? Onko tyytyminen huono juttu, jos kamppailu paremmasta arjesta vie voimat? Entä se, että lepattaa levottomana liekkinä harmaassa maassa, kurottaa mahdottomaan – etsii betoniseinästä rakoa, joka päästää valoa läpi? Mitä elämän pitäisi olla ja kuka sen saa määritellä?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kävimme mieheni kanssa kurkkaamassa kauppakeskukseen tuotuja legorakennelmia. Taidettahan ne olivat, pienistä palikoista luotuja muotoja, ilmeitä, olemuksia. Yksi legopalikka ei vielä kerro kokonaisuudesta, mutta monesta pikkupalikasta muodostuu hahmo. Jokin, joka on enemmän kuin kasa palikoita.

Samaan tapaan kai ihmisetkin muotutuvat: Moni pieni asia tekee minusta minut ja sinusta sinut, mutta mikään niistä ei selitä meitä loppuun asti. Ketään ei voi palauttaa pelkästään geeneihin tai elämänkokemuksiin.

Paljon sairastaneena olen huomannut, että ihmistä tavataan hoitaa palasina. Kuitenkaan yhtä siivua ei saa irti kokonaisuudesta. Olisi kyllä hurjan kätevää, jos esimerkiksi flunssasta pillastuneen astmani saisi irrotettua hetkeksi omaksi yksikökseen, mutta se mokoma jatkaa oloaan minussa, vaikuttaa myös diabetekseeni, uniini ja ulkoiluuni. Lisäksi vointini vaikuttaa siihen, mitä jaksan ja teen – ja päinvastoin. Lääkäriin ei siis kävele sairaus nimeltä astma, vaan ihminen, minä.

Elämän hauras kauneus lienee siinä, ettei sitä saa toimimaan kuin konetta. Ihminen ei ole kehon palasia tai mielen liikahduksia, vaan kokonainen, elävä olento. Ihmissuhteisiin se tuo omat haasteensa – toinen kun on jotain muuta kuin minä. En voi projisoida häneen omia toiveitani, ajatuksiani ja mielikuviani, vaan minun on annettava hänen olla itse. Minun ei myöskään pidä menettää itseäni ryhtymällä toisen toiveuneksi. Siitä seuraa väistämättä pettymyksiä ja kipuja, mutta myös avartavia yllätyksiä ja aitoa läheisyyttä.

Erityisherkkänä introverttina tarvitsen paljon omaa aikaa ja tilaa. Sisäinen maailmani on kovin rikas enkä kaipaa paljon virikkeitä. On kuitenkin helpottavaa, ettei minun kokemusmaailmani ole koko todellisuus. On monia silmiä näkemässä, korvia kuulemassa ja jalkoja juoksemassa, monia ajatuksia jaettaviksi. Kristittynä ajattelen, että me kaikki yhdessä heijastamme Suurempaa, Todellisempaa, mutta se edellyttää sitä, että kukin on ja saa olla reilusti omalla paikallaan eikä kenenkään toisen.

Muutto pakotti käymään läpi tavarakasoja, mutta onpa sen myötä täytynyt selvitellä myös sisäisiä varastoja. Kun lähtee entisestä arjestaan, tulee miettineeksi millaiseksi tahtoo tämän uuden rakentaa. Mitä vanhaa tarvitsen juurikseni, mitä on jätettävä menneeseen? Yhtäkkiä huomaa, että osa arjen asioista ei olekaan ollut itse valittua elämää, niihin on vain ajautunut. Joskus virta on vienyt ihan hyväänkin suuntaan. Monesti tuntuu kuitenkin käyvän niin, että omiin kipukohtiin tarttuu lisää taakkoja.

Elämänhallinta on hassu sana, sillä elämä ei ole hallittavissa. Se kulkee omia aikojaan, tuo ja vie, antaa ja ottaa. Se, mitä voin hallita on oma asenteeni kaiken keskellä. Väistänkö kivun vai annanko sen tulla kohti, muuttaa, mitä on tarpeen? Huomaanko ilon, joka onkin erilainen kuin ajattelin? Riittääkö minulle se, mikä on totta vai hapuilenko aina utuisissa unelmissa, jossain muualla?

Niin, ja mistä teen totta? Mitä valitsen arkeeni niistä asioista, joita voin valita? Ja ihmeen paljon voinkin valita! Kiireisten askelien sijaan kämmenen hitaan kulkemisen kissan aurinkoläikkäisen turkin läpi. Hotkitun lounaan sijaan pysähtymisen joka makuun, kiitollisuuden ruuasta ja tauosta. Tiskien kasaantumisen mieluummin kuin marttyyrin kitkeryydellä hoidetun toisen tiskivuoron. Kupillisen kuumaa kaakaota, Amélie-elokuvan musiikkia ja Maigret-dekkarin silloin, kun olen jo käynyt viettämässä omaa aikaa ja oikeastaan pitäisi tehdä ”jotain hyödyllistä”, mutta hymytöntä.

Rukouksen juuri silloin, kun valvon yöllä kipujani ja tekisi mieli kirota sekä elämäni että Jumala. Hymyn ja suukon sillä hetkellä, kun huulillani pyörii jo kirpeä kommentti.

Lapsena aavistelin usein pyhää kotiparketin aurinkoläikissä, lähimetsän puiden tuoksussa, kesäaamujen hiljaisuudessa. Nimitin tilanteita enkelihetkiksi. Ne olivat niin epätodellisen kauniita, valoa täynnä. Koskaan en kuitenkaan etsinyt tai löytänyt niitä arkeni ulkopuolelta. Ne tulivat sinne, missä olin – ja missä suostuin ne huomaamaan. Niitä ei varsinaisesti voinut kutsua tai tehdä, mutta niitä saattoi avoimin sydämin odottaa. Uskon, että niin se on edelleen.

 

Istun nuhaisena kotona ja olen onnellinen siitä, että olen harmistunut. Tiistaisin olen tavannut käydä päivärukoushetkessä, mutta niistettyäni koko yön ymmärrän, etten voi lähteä. Harmissani on kyse enemmästä kuin rutiinien rikkoutumisesta. Tämä päivärukoushetki on ollut ensimmäinen harkittu päätökseni Tampereelle muutettuani. Valitsin sitoutua siihen ja tämä sitoutuminen on kantanut minua monin tavoin: Olen opetellut sen avulla vetämään rajaa, pysymään päätöksessäni silloinkin kun on tehnyt mieli uppoutua hyvin sujuvaan tekstiin tai kun minulle on tarjoutunut muuta tekemistä. “Ei, minulla on menoa klo 12”. Hiljaisen kirkon penkki on muodostunut minulle syliksi, jossa haluan viipyä ja pois jääminen tuntuu samalta kuin odotetun kohtaamisen peruuntuminen rakastetun kanssa: jään tyhjäksi ja tarvitsevaksi.

Syön sinkkiä ja arvioin mahdollisuuksiani päästä torstain viikkomessuun. “Herra, eihän minun tarvitse jäädä nälkäiseksi!”, huomaan henkäiseväni. Kaipuuni ehtoollispöytään tuntuu lähes kipuna kehossani. En jaksa kiinnostua siitä, mikä on papin nimi tai onko messulla teemaa, sillä olen menossa Kristuksen ruokittavaksi.

Ymmärrän: Tätä tarvitsen, yksinkertaista, kiertelemätöntä pyhää. En viihdettä, en seurakuntaharrastusta, en ihmistekoisia elämyksiä, en tunteiden pumppaamista. Tarvitsen Pyhän itsensä, lähelle tulevan Jumalan. Ja tarvitsen itseni, en mahdollisuutta rakentaa imagoa, todistella oikeanlaista ihmisyyttäni, katu-uskottavuuttani tai uskoni laatua valitsemalla tiedostavia, tyylikkäästi toteutettuja, trendikkäästi markkinoituja tai hauskasti nimettyjä tilaisuuksia. En halua tehdä kirkosta näköistäni, haluan sen tarjoavan minulle enemmän kuin mielihaluni: Kristuksen.

Jotenkin mieleeni nousi runoni vuosien takaa.

Sinun huoneesi, Herra,
on hiljainen syli,
minun haavaisen sieluni
lempeä lepo.

Kun muut ovat menneet
vain Sinä ja minä,
me istumme penkissä
vieretysten

ja sen hiljaisen kirkon
korkeat seinät
Sinun Henkesi huminaa
hyräilevät.

Sinun huoneesi, Herra,
on rakkauden syli,
jossa ylleni kaartuvat
Ikuisen kädet.

(HK 2005)

 

Kaikki sai alkunsa saksofonista, joka soi kotipihallamme kesällä. Se soi ja se soi ja minussa alkoi värähdellä. Lopulta, uudessa kodissa ja talven pakkasissa syntyi pitkän odotuksen jälkeen tämä kömpelö teksti.

Hiipunut halleluja

Näinä yhteisöllisyyden kaipuun aikoina ei pidä kirkossakaan unohtaa hiljaista osallisuutta. Itse olen muuttorumban jälkeen ollut aivan poikki ja tarvinnut kipeästi mahdollisuutta vain ottaa vastaan. En ole halunnut tutustua keneenkään, en sitoutua mihinkään, en kertoa itsestäni mitään. On ollut taivaallista istua suuren, hiljaisen kirkon penkkiin ja antaa rukoushetken valua ylitseni.

En ole kokenut oloani yksinäiseksi. Olenhan saanut kellua samassa sanassa, jota on luettu vuosisatojen ajan ja rukoilla samoja rukouksia koko maailman kristittyjen kanssa. Ihana ”Isä meidän”, joka ei vaadi keksimään ainuttakaan ilmaisua, mutta liittää minut perheeseen. Rakas ”Herran siunaus”, joka puhuu puolestani tutuiksi kulunein sanoin.

On hienoa, että on paikkoja tehdä ja toimia. Ja on ihanaa, että ei ole pakko! Etenkin jos on – niinkuin minä – polttanut siipensä seurakunnan töissä, tarvitsee vakuutusta siitä, että riittää sellaisenaan. Saa tulla yhteyteen tekemättä, todistelematta mitään. Minä ahmin särkevään sydämeeni rukoushiljaisuutta, jossa saan vain ja ainoastaan tulla kannetuksi osana suurta pyhiinvaeltajien joukkoa.