Uudella paikkakunnalla, uudessa el\u00e4m\u00e4ntilanteessa ik\u00e4v\u00e4 tulee tutuksi tunteeksi: Kukkamaani her\u00e4ilee kev\u00e4\u00e4seen kotitalon seinustalla enk\u00e4 saa tunkea k\u00e4si\u00e4ni sulavaan, el\u00e4m\u00e4nt\u00e4yteiseen multaan. Tai ihmetell\u00e4 naapureiden kanssa esiin putkahtavia krookuksia, skilloja, jouluruusun aukeavia nuppuja! Kaupunki kaivautuu esiin talven j\u00e4lkeen, mutta en voi kipaista yst\u00e4vieni seurassa kev\u00e4\u00e4n ensimm\u00e4iselle j\u00e4\u00e4tel\u00f6lle tuomiokirkon rappusille. Miehell\u00e4 on oma, varsin tiivis el\u00e4m\u00e4npiirins\u00e4 opinahjossaan enk\u00e4 min\u00e4 kuulu siihen – oma teologiverkostoni (siis opiskeluaikaisten yst\u00e4vien joukko) ja heid\u00e4n my\u00f6t\u00e4\u00e4n monet innostavat keskustelut sek\u00e4 syv\u00e4 yhteys j\u00e4iv\u00e4t Helsinkiin.<\/p>\n
Viihdyn itsekseni ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Nyt olen kuitenkin – ehk\u00e4 ensi kertaa el\u00e4m\u00e4ss\u00e4ni – tuntenut riipiv\u00e4\u00e4 yksin\u00e4isyytt\u00e4. Samalla my\u00f6s tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne on alkanut valua minuun. Tiskialtaan ja pyykkikoneen \u00e4\u00e4reen painottuva el\u00e4m\u00e4 ei kanna, kissanpaskojakin on tullut siivottua ihan riitt\u00e4v\u00e4sti. Ehk\u00e4 t\u00e4ss\u00e4 yksin\u00e4isyydess\u00e4 korostuu se, ett\u00e4 olen liian monta vuotta palanut liian pienell\u00e4 liekill\u00e4. Osaamiseni ja lahjojeni j\u00e4\u00e4minen ”varaston hyllylle” on sy\u00f6nyt sek\u00e4 itsetuntoani ett\u00e4 jumalasuhdettani. On useammin kuin kerran tullut kysytty\u00e4: Olenko min\u00e4 joku maanantaikappale, jolle ei ole mit\u00e4\u00e4n k\u00e4ytt\u00f6\u00e4?<\/p>\n
Tuntuu silt\u00e4, ett\u00e4 moni yritys p\u00e4\u00e4st\u00e4 eteenp\u00e4in p\u00e4\u00e4ttyy tavalla tai toisella sein\u00e4\u00e4n. Se on tietysti turhauttavaa. Toisaalta mik\u00e4\u00e4n ei pid\u00e4 niin tiiviisti kiinni rukouksessa kuin sulkeutuvat ovet. Samalla kasvaa oma sis\u00e4inen ryhti: Minun arvoni ei riipu siit\u00e4, kuinka monta tiet\u00e4 menee tukkoon. Sit\u00e4 ik\u00e4\u00e4n kuin asettuu kasvokkain Jumalansa kanssa ja n\u00e4kee kuvansa t\u00e4ydellisen rakkauden peilist\u00e4. Toteaa tyynesti, ett\u00e4 t\u00e4m\u00e4 min\u00e4 olen ja ai ett\u00e4 olenkin hyv\u00e4. Omat pettymykset ja toisten odotukset lakkaavat pit\u00e4m\u00e4st\u00e4 niin kovaa meteli\u00e4.<\/p>\n
Tulee ymm\u00e4rt\u00e4neeksi my\u00f6s sen, ett\u00e4 saa tutustua tai olla tutustumatta uusiin ihmisiin oman persoonansa mukaan. Saa jakaa itsest\u00e4\u00e4n vain heille, joille haluaa ja vain sen verran kuin haluaa. Pari rukousyst\u00e4v\u00e4\u00e4 l\u00e4hell\u00e4 ja pari puhelimen p\u00e4\u00e4ss\u00e4 voi olla jossain el\u00e4m\u00e4nvaiheessa my\u00f6s ihan riitt\u00e4v\u00e4 seurakunta.<\/p>\n
Ja kyll\u00e4, sielt\u00e4 liikkumattomuudesta ja pime\u00e4st\u00e4 alkaa pikkuhiljaa kasvaa jotain. T\u00e4ll\u00e4 kertaa se oli rytmi, joka sai lopulta sanat.<\/p>\n